Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin, kerro Häntä ootan yhä vaan.

 Nyt puran kaiken. Kaiken mikä jumittuu mun sisälle mustaks mytyks eikä pääse pois. Mul on pelko. Pelko omasta tulevaisuudesta: tänää opon tunnil aloin oikeesti miettimää, et apua. Tiiän ettei mul viel oo kiire ammatinvalinnan tai opiskelupaikan valinnan kanssa, mut silti, se musta mytty uhkaa kasvaa mun sisällä. Tänää aamust asti oon ollu myös tosi itkunen, koska tosiaan ísoveikka lähti sinne Salomonsaarille. Iloitsen Toukon puolesta, siistii et Jumala johdatti hänet sinne ja pitää varmasti huolen!! Mut en uskonu, et reagoisin näin vahvasti. Teitä ei varmasti kiinnosta kuunnella tällästä itkuikävää, mut kirjotan sen silti. Koska se auttaa. Selkiyttää ajatuksia. Pyydän et rukoilisitte mun puolesta, et saisin voimia. Et turvautuisin täysillä Jumalaan, ja tuntisin olevani turvassa. MUISTAKAA MYÖS TOUKOO RUKOUKSISSA!  Oon pahoillani tämmösest alakulosuutta viljelevästä postauksesta, mut mun oli pakko saada tää ulos.

miss you already!