Lentokoneet

Toivon että katulamput sammuvaisivat saaden tähdet loistamaan. Pimeys antaisi valolle sijaa. Pimeys antaisi asioille niiden oikean muodon. Se saisi huomaamaan asioita, joita et valossa pelkää. Pimeys saisi metsän tiivistymään ja kadut hohtamaan harmaina. Pimeys olisi taivaankannen samettisen irvokas verho jota lentokoneet kiertävät vilkuttaen valojaan. Pimeys laskeutuu, laskeutuu hyvinkin. Ei suinkaan toiveestasi. Se sattuu laskeutumaan juuri sillä hetkellä jona sitä vähiten toivot. Samettisen irvokkaana verhona se peittää kaiken. Sametti ympäröi sinut, siihen on helppo tuudittautua. Samettiseen irvokkuuteen, juuri siihen. Sulje silmät, silloin on pimeää. Katso samettia silmiin pimeässä ja ojenna kätesi sitä kohti. Nyt on pimeää. 

Satoja kertoja

Jätä kaapin ovet auki. Älä itke, vaikket näe huomista. Se saapuu kyllä. Aamulla voit sulkea kaapin ja huomata selvinneesi. Älä itke, vaikka oletkin yksin. Tiedät että niin on kuitenkin helpompaa. Avaa kaapin ovet taas, kun kaipaat niiden sulkemista. Voit tehdä sen satoja kertoja. Niin monia kertoja, että vakuutat itsesi siitä ettei sinun tarvitse itkeä. 

Kelmeä valo

Samuli sanoo elämän olevan juhla samalla kun työnnät pääsi jääkaappiin maatessasi lattialla. Jääkaapin ei kuuluisi olla niin matalalla, että voit maatessasi työntää pääsi sisään. Jääkaappi on kuin sinä. Lattian tasolla, vaikka ei kuulu sinne.   Olette samanlaisia. Luet paloturvallisuusohjeita jääkaapin kelmeän pistävässä valossa. Osaat hymyillä vaikket sitä huomaakkaan. Kelmeä valo tekee hymystäsikin kelmeän. Varoitan sinua, joku saattaa astua päällesi. Jääkaappia osataan varoa, sinua ei. 

Vesi, vesi

Vesi vasten kasvoja. Hymy nojaten oranssiin seinään. Kipu vasemmalla. Välkehtivä valo. Urheilukentän turhaksi tekevä tyhjyys. Välkehtivän valon muutos juoksuksi. Lähdet bussilla vain todetaksesi olevasi väärässä. Sähkökaapin hohde. Punaiset silmäsi, et voi hyvin. Kumpula, suoraan eteenpäin. Isi, luit väärin. Et pidä heijastimista, mutta et saa jäädä auton alle. Käytät kaksitoista minuuttia kahden minuutin matkaan. Asut melkein naapurissani, vai olitko se edes sinä? Kaikki veljet kotonasi. Unohdit ettei enää ole joulu. Et tarvitse ajatuksia, elät rutiineilla. Olet raakile. Kaikki höyrystyy. Et tanssi tänään. Halaat helpotustasi.  Kaiken teet ympärilläni, mutta en ymmärrä elettäkään. Harotan varpaitani, jätän henkäyksen tarkoituksella väliin. Anna olla.  

Mahdollisuudelle mahdollisuus

Olon tyhjäksi tekevä aika, ääripäät kohtaavat. Tulevaisuus määrittyy nyt, tällä sekunnilla. En tahdo tietää, mutta epätietoisuuskaan ei ole vaihtoehto. Tiedonjanoni on suurempi kuin koskaan. Nyt kun hetki on viimein koittanut, epäilys ja pelko läikähtää tajunnassani. Nostamme katseet yhdessä. Vaikka silmäni lukevat listat kerta toisensa jälkeen uudestaan ja yhä uudestaan, en löydä etsimääni. Katseeni viilettää pitkin mustia kirjaimia, kuin yrittäen muodostaa niistä haluamaani. Kirjaimet kuitenkin pysyvät paikoillaan järkkymättöminä, ja niiden joukosta erotan sinun nimesi. Tahtoisin iloita puolestasi, mutta hymyni takertuu itkuiseen kurkkuuni. Toisen sanoinkuvaamaton ilo ja riemu. Juokset pitkin pihaa, et välitä vaikka sataa. Naurat ja jaat riemusi. Hiljenet vasta kun huomaat, ettei riemumme ole yhteinen. Osaat lohduttaa, kipuni jää onnesi varjoon. Aika kuluu käsittelemättä asiaa, en tahdo kohdata epäonnistumistani.  Sisälläni kasvaa sanaton möykky pettymystä, kova isku kunnialleni. Sitä se oli. Isku vasten kasvoja, askel tyhjyyteen. Mahdollisuus, joka ei elänyt edes alitajunnassani. Ajatus tarvitsi omaa tilaansa. Mahdollisuus tarvitsi mahdollisuuden. Oman aikansa saatuaan se alkoi kuin alkoikin kääntyä ylösalaisin päässäni. Hyväksy. Siinä sana, jonka voimin otan tämän mahdollisuuden vastaan. Onni, jota en ikinä uskonut tätä kautta löytäväni. Se odottaa nurkan takana. 

Kotiin, jossa et enää itke

Kirjoitan, pyyhin pois. Aina uudelleen ja uudelleen. Avaan suuni, yritän sanoa jotain, mutta suljen sen sanomatta sanaakaan. Ehkä se pitää vaan hyväksyä, ja olla hiljaa. Kuolema hiljentää. Kuolema hiljentää kohteensa, ja lähellä olijat. Ei tiedä mitä sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Ehkä ei edes halua sanoa, ei pysty sanomaan. Järkevien lauseiden muodostus on mahdottomuus, ja sanat valuu silmistä kyyneleinä. Ehkä se yhdistää meidät, kun seisomme tässä, kun kohtaamme kuolemaa. Ehkä itku sisältää kaikki ne sanattomat lauseet, jotka eivät pääse päivänvaloon. Ehkä itku saa meidät ymmärtämään toisiamme paremmin. Ehkä itku on ainut keino sanoa oikein, kun sanat ovat hukassa. Me itkemme, mutta itkemme yhdessä. Kuolema ei meitä lannista. Kuolema saattaa riistää tästä maailmasta, mutta ei koskaan voi riistää meiltä ikuista elämää Kristuksessa. Me itkemme yhdessä, mutta tiedämme, että kaikki on hyvin nyt. Taivas kutsui sinut kotiin, ikuiseen täydellisyyteen. Kotiin, jossa et enää itke. 

"Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on minulle voitto." 

144

Hassua, samaan aikaan olis niin paljon sanottavaa, ja samaan aikaan en tiedä mitä sanoisin. Kaikki on hyvin, ja koen olevani onnellinen. Silti kyyneleet pyrkii silmiin. Ehkä ilosta ja onnesta, ehkä menetyksestä jonka tajuaa vasta jälkeenpäin. Ehkä viime vuoden tunnepatoumat pyrkivät pintaan. Joka kerta, kun itken, helpotuksen tunne mun sisällä kasvaa. Ehkä mä viimein oon valmis liikkumaan eteenpäin. Ehkä mä vihdoin ja viimein pystyn liikkumaan eteenpäin, katsomatta taakseni ja muistelematta menneisyyttä. On sen aika, olla katumatta vanhaa. On sen aika, mä tunnen sen. Aika ryhdistäytyä, ja miettiä menneisyyden sijasta tulevaisuutta. Tyhjentää päätä, ja alkaa täyttää sitä uusilla ajatuksilla. Positiivisemmalla näkökannalla ja elämänasenteella. Enää puoli vuotta, ja kävi miten kävi, moni asia muuttuu. Mä haluan monen asian muuttuvan. Mä tunnen muutoksen, ja se saa mut hymyilemään leveästi, nauramaan ääneen. Enää 144 päivää jäljellä, ja mä jätän 10 vuotta kestäneen aikakauden taakse elämässäni. Kohti uutta, sinne mä suuntaan. Pelottaa uusi tuntematon, mutta suurimman pelon murskaa uteliaisuus ja luottamus. Mä hymyilen leveämmin kuin koskaan, koska mä tiedän, että selviän.