Kotiin, jossa et enää itke

Kirjoitan, pyyhin pois. Aina uudelleen ja uudelleen. Avaan suuni, yritän sanoa jotain, mutta suljen sen sanomatta sanaakaan. Ehkä se pitää vaan hyväksyä, ja olla hiljaa. Kuolema hiljentää. Kuolema hiljentää kohteensa, ja lähellä olijat. Ei tiedä mitä sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Ehkä ei edes halua sanoa, ei pysty sanomaan. Järkevien lauseiden muodostus on mahdottomuus, ja sanat valuu silmistä kyyneleinä. Ehkä se yhdistää meidät, kun seisomme tässä, kun kohtaamme kuolemaa. Ehkä itku sisältää kaikki ne sanattomat lauseet, jotka eivät pääse päivänvaloon. Ehkä itku saa meidät ymmärtämään toisiamme paremmin. Ehkä itku on ainut keino sanoa oikein, kun sanat ovat hukassa. Me itkemme, mutta itkemme yhdessä. Kuolema ei meitä lannista. Kuolema saattaa riistää tästä maailmasta, mutta ei koskaan voi riistää meiltä ikuista elämää Kristuksessa. Me itkemme yhdessä, mutta tiedämme, että kaikki on hyvin nyt. Taivas kutsui sinut kotiin, ikuiseen täydellisyyteen. Kotiin, jossa et enää itke. 

"Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on minulle voitto." 

144

Hassua, samaan aikaan olis niin paljon sanottavaa, ja samaan aikaan en tiedä mitä sanoisin. Kaikki on hyvin, ja koen olevani onnellinen. Silti kyyneleet pyrkii silmiin. Ehkä ilosta ja onnesta, ehkä menetyksestä jonka tajuaa vasta jälkeenpäin. Ehkä viime vuoden tunnepatoumat pyrkivät pintaan. Joka kerta, kun itken, helpotuksen tunne mun sisällä kasvaa. Ehkä mä viimein oon valmis liikkumaan eteenpäin. Ehkä mä vihdoin ja viimein pystyn liikkumaan eteenpäin, katsomatta taakseni ja muistelematta menneisyyttä. On sen aika, olla katumatta vanhaa. On sen aika, mä tunnen sen. Aika ryhdistäytyä, ja miettiä menneisyyden sijasta tulevaisuutta. Tyhjentää päätä, ja alkaa täyttää sitä uusilla ajatuksilla. Positiivisemmalla näkökannalla ja elämänasenteella. Enää puoli vuotta, ja kävi miten kävi, moni asia muuttuu. Mä haluan monen asian muuttuvan. Mä tunnen muutoksen, ja se saa mut hymyilemään leveästi, nauramaan ääneen. Enää 144 päivää jäljellä, ja mä jätän 10 vuotta kestäneen aikakauden taakse elämässäni. Kohti uutta, sinne mä suuntaan. Pelottaa uusi tuntematon, mutta suurimman pelon murskaa uteliaisuus ja luottamus. Mä hymyilen leveämmin kuin koskaan, koska mä tiedän, että selviän.