144

Hassua, samaan aikaan olis niin paljon sanottavaa, ja samaan aikaan en tiedä mitä sanoisin. Kaikki on hyvin, ja koen olevani onnellinen. Silti kyyneleet pyrkii silmiin. Ehkä ilosta ja onnesta, ehkä menetyksestä jonka tajuaa vasta jälkeenpäin. Ehkä viime vuoden tunnepatoumat pyrkivät pintaan. Joka kerta, kun itken, helpotuksen tunne mun sisällä kasvaa. Ehkä mä viimein oon valmis liikkumaan eteenpäin. Ehkä mä vihdoin ja viimein pystyn liikkumaan eteenpäin, katsomatta taakseni ja muistelematta menneisyyttä. On sen aika, olla katumatta vanhaa. On sen aika, mä tunnen sen. Aika ryhdistäytyä, ja miettiä menneisyyden sijasta tulevaisuutta. Tyhjentää päätä, ja alkaa täyttää sitä uusilla ajatuksilla. Positiivisemmalla näkökannalla ja elämänasenteella. Enää puoli vuotta, ja kävi miten kävi, moni asia muuttuu. Mä haluan monen asian muuttuvan. Mä tunnen muutoksen, ja se saa mut hymyilemään leveästi, nauramaan ääneen. Enää 144 päivää jäljellä, ja mä jätän 10 vuotta kestäneen aikakauden taakse elämässäni. Kohti uutta, sinne mä suuntaan. Pelottaa uusi tuntematon, mutta suurimman pelon murskaa uteliaisuus ja luottamus. Mä hymyilen leveämmin kuin koskaan, koska mä tiedän, että selviän.