†

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Vesi, vesi

Vesi vasten kasvoja. Hymy nojaten oranssiin seinään. Kipu vasemmalla. Välkehtivä valo. Urheilukentän turhaksi tekevä tyhjyys. Välkehtivän valon muutos juoksuksi. Lähdet bussilla vain todetaksesi olevasi väärässä. Sähkökaapin hohde. Punaiset silmäsi, et voi hyvin. Kumpula, suoraan eteenpäin. Isi, luit väärin. Et pidä heijastimista, mutta et saa jäädä auton alle. Käytät kaksitoista minuuttia kahden minuutin matkaan. Asut melkein naapurissani, vai olitko se edes sinä? Kaikki veljet kotonasi. Unohdit ettei enää ole joulu. Et tarvitse ajatuksia, elät rutiineilla. Olet raakile. Kaikki höyrystyy. Et tanssi tänään. Halaat helpotustasi. Kaiken teet ympärilläni, mutta en ymmärrä elettäkään. Harotan varpaitani, jätän henkäyksen tarkoituksella väliin. Anna olla.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Mahdollisuudelle mahdollisuus

Olon tyhjäksi tekevä aika, ääripäät kohtaavat. Tulevaisuus määrittyy nyt, tällä sekunnilla. En tahdo tietää, mutta epätietoisuuskaan ei ole vaihtoehto. Tiedonjanoni on suurempi kuin koskaan. Nyt kun hetki on viimein koittanut, epäilys ja pelko läikähtää tajunnassani. Nostamme katseet yhdessä. Vaikka silmäni lukevat listat kerta toisensa jälkeen uudestaan ja yhä uudestaan, en löydä etsimääni. Katseeni viilettää pitkin mustia kirjaimia, kuin yrittäen muodostaa niistä haluamaani. Kirjaimet kuitenkin pysyvät paikoillaan järkkymättöminä, ja niiden joukosta erotan sinun nimesi. Tahtoisin iloita puolestasi, mutta hymyni takertuu itkuiseen kurkkuuni. Toisen sanoinkuvaamaton ilo ja riemu. Juokset pitkin pihaa, et välitä vaikka sataa. Naurat ja jaat riemusi. Hiljenet vasta kun huomaat, ettei riemumme ole yhteinen. Osaat lohduttaa, kipuni jää onnesi varjoon. Aika kuluu käsittelemättä asiaa, en tahdo kohdata epäonnistumistani. Sisälläni kasvaa sanaton möykky pettymystä, kova isku kunnialleni. Sitä se oli. Isku vasten kasvoja, askel tyhjyyteen. Mahdollisuus, joka ei elänyt edes alitajunnassani. Ajatus tarvitsi omaa tilaansa. Mahdollisuus tarvitsi mahdollisuuden. Oman aikansa saatuaan se alkoi kuin alkoikin kääntyä ylösalaisin päässäni. Hyväksy. Siinä sana, jonka voimin otan tämän mahdollisuuden vastaan. Onni, jota en ikinä uskonut tätä kautta löytäväni. Se odottaa nurkan takana.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Kotiin, jossa et enää itke

Kirjoitan, pyyhin pois. Aina uudelleen ja uudelleen. Avaan suuni, yritän sanoa jotain, mutta suljen sen sanomatta sanaakaan. Ehkä se pitää vaan hyväksyä, ja olla hiljaa. Kuolema hiljentää. Kuolema hiljentää kohteensa, ja lähellä olijat. Ei tiedä mitä sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Ehkä ei edes halua sanoa, ei pysty sanomaan. Järkevien lauseiden muodostus on mahdottomuus, ja sanat valuu silmistä kyyneleinä. Ehkä se yhdistää meidät, kun seisomme tässä, kun kohtaamme kuolemaa. Ehkä itku sisältää kaikki ne sanattomat lauseet, jotka eivät pääse päivänvaloon. Ehkä itku saa meidät ymmärtämään toisiamme paremmin. Ehkä itku on ainut keino sanoa oikein, kun sanat ovat hukassa. Me itkemme, mutta itkemme yhdessä. Kuolema ei meitä lannista. Kuolema saattaa riistää tästä maailmasta, mutta ei koskaan voi riistää meiltä ikuista elämää Kristuksessa. Me itkemme yhdessä, mutta tiedämme, että kaikki on hyvin nyt. Taivas kutsui sinut kotiin, ikuiseen täydellisyyteen. Kotiin, jossa et enää itke.

"Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on minulle voitto."

tiistai 7. tammikuuta 2014

144

Hassua, samaan aikaan olis niin paljon sanottavaa, ja samaan aikaan en tiedä mitä sanoisin. Kaikki on hyvin, ja koen olevani onnellinen. Silti kyyneleet pyrkii silmiin. Ehkä ilosta ja onnesta, ehkä menetyksestä jonka tajuaa vasta jälkeenpäin. Ehkä viime vuoden tunnepatoumat pyrkivät pintaan. Joka kerta, kun itken, helpotuksen tunne mun sisällä kasvaa. Ehkä mä viimein oon valmis liikkumaan eteenpäin. Ehkä mä vihdoin ja viimein pystyn liikkumaan eteenpäin, katsomatta taakseni ja muistelematta menneisyyttä. On sen aika, olla katumatta vanhaa. On sen aika, mä tunnen sen. Aika ryhdistäytyä, ja miettiä menneisyyden sijasta tulevaisuutta. Tyhjentää päätä, ja alkaa täyttää sitä uusilla ajatuksilla. Positiivisemmalla näkökannalla ja elämänasenteella. Enää puoli vuotta, ja kävi miten kävi, moni asia muuttuu. Mä haluan monen asian muuttuvan. Mä tunnen muutoksen, ja se saa mut hymyilemään leveästi, nauramaan ääneen. Enää 144 päivää jäljellä, ja mä jätän 10 vuotta kestäneen aikakauden taakse elämässäni. Kohti uutta, sinne mä suuntaan. Pelottaa uusi tuntematon, mutta suurimman pelon murskaa uteliaisuus ja luottamus. Mä hymyilen leveämmin kuin koskaan, koska mä tiedän, että selviän.

tiistai 31. joulukuuta 2013

Karju pois 2013

Istun ulkona, leirialueen ulkopuolella selvittelemässä ajatuksiani. Mä päätin ystäväni Saaran tavoin kokeilla uudestaan, saako tän blogin vielä henkiin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, that's what they say. Mä mietin pääni puhki, mitä sanoisin vuodesta 2013. Upeita unelmantoteutumis- ja ihan pohjanoteeraushetkiä, mitä se piti sisällään. Mä päätin, etten sano mitään. Tänään, kun kello lyö nollaa, mä aion huutaa tän vuoden pois. Mä aion huutaa, koska tänä vuonna muhun sattui. Mä aion huutaa, koska tänä vuonna mä nauroin vatsani kipeäksi. Mä huudan, koska mä päästän tän vuoden menemään. Mä en kipuile enää vuodesta 2013, vaan huudan vuoden 2014 tervetulleeksi. Mä kaipaan muutosta, ja saamani pitää, se on musta itsestä kiinni. "New year, new me. Bullshit." Oon samaa mieltä. Kokonaan muuttuminen vie aikaa, ja se vaatii vahvaa voimaa. Kukaan ei muutu kokonaan hetkessä. Kuitenkin pieni muutos tapahtuu, ja se on ratkasevaa matkalla kohti uutta. Pienestä rakentuu suurta matkan varrella.

2013, olit ratkaiseva vuosi mun elämässä. Tänään me kuitenkin hyvästellään, ja tehdään se hymyillen.