Vanha mies.
Nuori nainen.
Nuoren naisen lapsi.
Ilo joka paistoi heidän
kasvoiltaan.
Mies joka oli nähnyt
maailman ja elämänsä.
Lapsi joka vasta aloitteli
matkaansa.
Mies nousi, hymyili
naiselle ja lapselle ja poistui.
Ulkona alkoi sataa.
Bussi jatkoi matkaansa.
Katsoin huurteisesta
ikkunasta, kun mies avasi sateenvarjonsa ja lähti.
Mietin niitä lopullisia
askelia, jotka hän suuntasi pois pysäkiltä.
Satoi edelleen.
Alkoi pimentyä.
Otin esiin kännykkäni.
Oon siellä 22:35.
Nuori nainen lapsineen
alkoi valmistautua lähtöön.
Pysäkki numero 17.
Sinne loi seuraavat
ajatuksensa ja askeleensa nuori nainen.
Hänellä oli sylissään
lapsensa.
Lapsella oli punaiset
kumisaappaat.
Hänen sadetakissaan oli
vaaleanpunaisia kukkia, ja kädessään vain toinen lapanen.
He lähtivät.
Jäin yksin.
Bussi jätti heidät
taakseen.
Ajatukseni vaelsivat
lapsen yksinäiseen lapaseen, ja siirryin istumaan heidän
paikalleen.
Maassa, penkin alla,
siellä se oli.
Pieni punainen lapanen.
23,23,23.
Minun pysäkkini.
Numero 23.
Enää viisi minuuttia.
Huurteiset, sateen
piiskaamat ikkunat.
Hytisin kylmästä.
Pitelin lapasta kädessäni.
Painoin stop-nappia.
Nousin ulos tuijottaen
kenkiäni.
Laitoin lapasen taskuunin
ja nostin katseeni.
Siellä, sateessa.
Likomärkänä.
Hän oli siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti